vee tuota ukkoa...

aamusta tosiaan lähti viemään jälkikasvua anoppilaan päiväksi jotta saisimme olla välillä myös kahden ja minä huilata tautiani pois. noh..huilata olen tosiaan saanut, nimittäin hänkin jäi sille tielle jtn hiivatin autonropposta korjaamaa. kivakiva >:/

työasiat pyörivät mielessä. näen niistä jopa painajaisia. vastuuta on liikaa, tai ainakaan sitä ei arvosteta ja huomata. paskaa sataa kyllä niskaan, vaan toisaalta niinhän se on. pitäisi vain muistaa ettei saa ampua sanansaattajaa. kaikkihan olemme samassa asemassa teoriassa, mutta vastuu arjesta jne on minulla ja sailalla olemmehan olleet pisimpään talossa. hih..mitähän kävisi jos vastuun siirtäisi muille talossa tällä hetkellä työskenteleville. kai se pystyssä pysyisi, ellei palaisi, mutta siihen se sitten jääkin. avutunto ja laiskaa porukkaa sanon minä! en usko että jatkan enää elokuussa kun tämä sopimukseni loppuu. paluu talollekkaan ei ollut selvä huhtikuussa pienen tauon jälkeen juuri noitten ihmisten takia. ajatus asiasta on varmistunut koko ajan mielessäni.

mitähän sailalle kuuluu. hänen ja tyttärensä kanssa olimme vasta maalla pari päivää. siellä taudin sainkin. samoin pikkutyttö. tai siis siellä se alkoi. sailan tyttö oli myös kipeä. silloin kaikkein kipein. toivottavasti on jo helpottamaan päin hänellä.

onneksi on sentään saila. ihminen jonka työn kautta tapasin. tutustuin ja ystävystyin. nyt hän on yksi läheisimmistä ihmisistäni. ehkä läheisin omalla tavallaan, koska on ainoa sydänystävistäni joka asuu samalla paikkakunnalla. kun välimatkaa muihin on yli 200km ei sitä voi samalla tavalla jakaa asioita ja hetkiä.